Gautier, Théophile

Syntynyt: 1811, Tarbes, Ranska

Kuollut: 1872, Pariisi, Ranska

KANSALAISUUS: Ranskalainen

LUOKKA: Kaunokirjallisuus, runous, draama

KESKEISIMMÄT TEOKSET:
Mademoiselle de Maupin (1835)
Enamels and Cameos and Other Poems (1852)
Romantiikan historia (1874)

Yleiskatsaus

Gautier’n harvinaislaatuinen kauneuden palvominen – fysikaalisen, käsin kosketeltavissa olevan, älyllisen ja jopa moraalisen kauneuden palvominen – värittää Gautier’n teoksia eri tyylilajeja. Gautier’n merkitys kirjailijana juontaa juurensa hänen vahvasta vakaumuksestaan, jonka mukaan taiteilijan tulisi huolehtia vain siitä, että hän parhaan kykynsä mukaan kuvaa itse taidemuodon kauneutta. Tämä uskomus tunnettiin englanniksi nimellä ”art for art’s sake”, ja se vaikutti kokonaiseen kirjailijaliikkeeseen 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella.

Työt elämäkerrallisessa ja historiallisessa kontekstissa

Koulunkäynti, taiteelliset opinnot ja tapaaminen Victor Hugo Gautier syntyi Tarbesissa, Lounais-Ranskassa, 30. elokuuta 1811. Kun hän oli kolmevuotias, perhe muutti Pariisiin, jossa hänen isänsä Pierre aloitti valtion virkamiehenä. Yksitoistavuotiaana poika kirjoittautui Collège Louis-le-Grand -oppilaitokseen, jonka sisäoppilaaksi joutumisen jälkeen hän siirtyi päiväoppilaaksi Collège Charlemagne -oppilaitokseen. Siellä hän tapasi Gérard Labrunien, joka myöhemmin tunnettiin kirjailijanimellä Gérard de Nerval, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Tänä aikana Gautier alkoi opiskella maalausta ja kirjoittaa runoja. Vuonna 1829 Gérard esitteli Gautierin jo kuuluisalle Victor Hugolle. Hugon läsnäolosta ja asemasta uuden romanttisen koulukunnan johtajana häikäistyneenä Gautier tuki innokkaasti Hugon teatteripyrkimyksiä käyttäytymällä räiskyvästi Hugon näytelmän Hernani (1830) ensi-illassa, esityksessä, joka merkitsi voittoa kampanjassa, jolla pyrittiin saamaan kriittinen arvostus romanttiselle draamalle.

Shocking the Bourgeoisie (Porvariston järkyttämä) Gautier oli nyt osa pariisilaista kirjallisuutta ja taidetta edustavaa boheemiaa. Nervalin, Pétrus Borelin ja muiden tulevien taiteilijoiden ja kirjailijoiden kanssa Gautier muodosti Petit Cénaclen, joka iloitsi riehakkaan uhmakkaasta kampanjasta ”järkyttää porvaristoa”. Tämä ryhmä sulautui vähitellen niin sanotuksi Groupe du Doyenné -ryhmäksi. Uudet jäsenet liittyivät heidän vapaaseen elämäntapaansa, heidän innokkaaseen pyrkimykseensä kriittiseen tunnustukseen – omilla ehdoillaan – ja heidän jatkuviin pyrkimyksiinsä horjuttaa keskiluokkaa. Gautier ei jättänyt käyttämättä hyväkseen boheemiyhdistyksiään. Teoksessa The Young-France, Stories in Jesting Manner (1933), hän muistutti heidän eskapadeistaan ja hyökkäyksistään keskiluokan arvoja vastaan, samalla kun hän pilkkasi heidän absurdimpia eksentrisyyksiään.

Kriitikon ura Vuonna 1836 Gautier, joka oli jo osoittanut vankkaa tietämystään taiteesta ja taiteellisesta tekniikasta satunnaisissa kriittisissä artikkeleissaan, löysi paikan taidekriitikkona Emile de Girardinin uudesta sanomalehtipresseistä. Vuonna 1837 hän alkoi jakaa Nervalin kanssa myös Presse-lehden teatteriarvostelijan tehtäviä. Gautier otti pian täyden vastuun teatteripalstasta; yhdeksäntoista vuoden ajan hän toimitti Girardinille joka viikko, lukuun ottamatta silloin tällöin Pariisista poissaolojaksoja, katsauksen ajankohtaiseen teatteritarjontaan.

Joka kevät Gautier laati sarjan artikkeleita, joissa hän arvosteli vuosittaisessa Salonissa esillä olleita maalauksia ja veistoksia. Gautier hoiti näitä kahta virkaa Presse-lehdessä vuoteen 1855 asti, jolloin hän jätti toisinaan kuoppaista yhteistyötään Girardinin kanssa ja otti hoitaakseen Ranskan hallituksen virallisen sanomalehden Moniteur Universelin taide- ja draamapalstat. Siellä hän pysyi vuoteen 1869 asti, jolloin hän siirtyi uuteen hallituksen hyväksymään päivälehteen, Journal Officieliin. Hänen toimikautensa siellä jäi lyhyeksi. Kun Saksa voitti Ranskan ja Preussin sodan vuonna 1870, Ranskan keisarikunta kaatui ja Journal Officiel lopetti ilmestymisensä. Kaksi itsenäistä päivälehteä, Gazette de Paris ja Commonweal, ottivat kuitenkin mielellään Gautier’n palvelukseensa; hän pystyi jatkamaan journalistista työtään muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa vuonna 1872.

Jännittyneet perhesuhteet, sisällissodat ja nostalgia Gautier’n viimeisinä vuosina journalismista tuli yhä rasittavampaa. Hänen kieltäytymisensä hyväksymästä tyttärensä Judithin avioliittoa vuonna 1866 johti pahasti kireisiin perhesuhteisiin. Pariisin preussilainen piiritys vuonna 1870 ja sitä seuranneet sisällissodat vuonna 1871 toivat mukanaan fyysisiä koettelemuksia, kotimaan siirtymisiä, pelkoa perheenjäsenten turvallisuudesta ja epävarmuutta Gautierin ammatilliseen elämään. Hänen terveytensä heikkeni. Hän ei etsinyt pakotietä eksotiikasta vaan nostalgisesta paluusta juhlallisiin päiviinsä romanttisen aatteen nuorena partisaanina. Hän oli kirjoittamassa muistojaan tästä onnellisesta ajasta, kun hän kuoli 23. lokakuuta 1872. Keskeneräinen Romantiikan historia (1874) on edelleen yksi Gautier’n arvokkaimmista perinnöistä.

Työt kirjallisessa kontekstissa

Gautier’lla on tärkeä asema ranskalaisessa kirjallisuudessa siirtymävaiheen hahmona romantiikan ja realismin välillä.

Aloittaessaan uransa Victor Hugon kiihkeänä partisaanina hän lopetti uransa Gustave Flaubertin läheisenä ystävänä. Gautier’n läheisyys muihin taiteilijoihin Groupe du Doyenné -ryhmässä ja muissa kirjallisuuspiireissä vaikutti merkittävästi hänen työnsä kehitykseen.

”Taidetta taiteen vuoksi” Gautier’n taiteen ideologisen tehtävän hylkääminen ja hänen kehotuksensa taiteilijan ei-utilitaristiseen ajattelutapaan tekivät hänestä tunnustetun ”taidetta taiteen vuoksi” -liikkeen johtajan. Hänen esipuheensa Mademoiselle de Maupiniin on l’art pour l’artin tärkein manifesti, ja siinä esitetään tinkimätön väite, jonka mukaan taiteella ei missään muodossa ole muuta päämäärää eikä moraalia kuin kauneuden luominen.

Exoottisuus yksityiskohtien huomioimisessa Yksi Gautier’n kirjoitusten selvimmistä piirteistä onkin eksoottisuus, jota määrittelee uskomaton yksityiskohtien huomioiminen. Se voi olla nykyaikaista, kuten hänen kuvauksissaan maista, joissa hän vieraili, tai se voi olla mielikuvituksellinen rekonstruktio aiemmista ajoista, kuten antiikin Kreikan maailmasta tai Ludvig XIII:n ajasta. Olipa aika tai paikka mikä tahansa, Gautier sijoittaa lukijansa kouriintuntuvaan maailmaan. Hän hyödyntää taiteilijataustaansa kuvatessaan kaupunkeja rakennuksineen, muistomerkkeineen ja katukuvineen yksityiskohtaisesti. Hän juhlistaa seremonioita, kulkueita ja väkijoukkokohtauksia unohtamatta kiinnittää huomiota hahmojensa vaatteiden pienimpäänkin saumaan. Kielenkäytössään hän huolehtii siitä, että hän käyttää oikein sitä teknistä sanastoa, joka on ominaista tietylle ajalle, miljöölle tai toiminnalle, jota hän yrittää tehokkaasti kuvata.

Taiteen vaikutus taiteen vuoksi Gautier’n kokoelma Enamels and Cameos and Other Poems (Enamelleja ja kameoita ja muita runoja) läpäisi kahdenkymmenen vuoden aikana poikkeukselliset kuusi painosta. Visuaalisen taipumuksensa vuoksi – sen omistautuminen taiteelle taiteen vuoksi – kokoelma inspiroi Charles Baudelairea kirjoittamaan vuonna 1909 julkaistun kuuluisan Pahan kukat -teoksensa. Baudelaire omisti runokokoelmansa Gautierille: ”Moitteettomalle runoilijalle, täydelliselle kirjainten taikurille, rakkaalle ja kunnioitetulle mestarilleni ja ystävälleni Théophile Gautier’lle omistan syvimmällä nöyryydellä nämä sairaat kukat.” Kun Gautier’n kuoltua päätoimittaja Alphonse Lemerre pyysi kirjoituksia muistokirjaan Enamels and Cameos and Other Poems (Enamels and Cameos and Other Poems), peräti kahdeksankymmentä aikalaista lähetti runoja, joiden joukossa olivat aikansa tunnustetut suuruudet – Hugo, Charles-Marie-René Leconte de Lisle, Stéphane Mallarmé ja englantilainen runoilija Algernon Charles Swinburne. Lisäksi hänen oppinsa ”l’art pour l’art” – taide taiteen vuoksi – on luultavasti tunnetumpi kuin Gautier itse.

Työt kriittisessä kontekstissa

Erikoislaatuisen kielitaitonsa ansiosta Gautier’sta tuli yksi aikansa tunnetuimmista kirjailijoista, ja hänen teoksensa saivat kaiken kaikkiaan myönteisen vastaanoton, ja aikalaiset arvostivat niitä taiteellisten ansioidensa vuoksi. Ranskalainen runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire ylisti Gautier’ta hänen mielikuvituksestaan, tyylistään ja intohimostaan kauneuteen ja kutsui häntä lopulta ”täydelliseksi kirjailijaksi”. Gautier pani sydämensä peliin luovissa teoksissaan. Vaikka häntä arvosteltiin joskus siitä, että hän sivuutti juonen ja luonteen, hänet tunnustettiin tyylitaituriksi, jolle luonnonkauneuden esiin tuominen oli ensiarvoisen tärkeää. ”Olen sellainen, jolle näkyvä maailma on olemassa”, hän sanoi, ja monille nykykriitikoille tämä lausunto määrittelee hänen taiteellisen näkemyksensä rajat: Hänen kerronnallinen johdonmukaisuutensa kärsii usein sen vuoksi, että hän voi antaa tarkan kuvauksen ympäristöstä.

LITERIAALISET JA HISTORIALLISET KESKUSTELIJAT

Gautierin kuuluisia aikalaisia ovat:

Mark Twain (1835-1910): Amerikkalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten romaaneistaan Huckleberry Finnin seikkailut (1884) ja Tom Sawyerin seikkailut (1876).

Victor Hugo (1802-1885): Ranskalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan teoksista kuten Notre Damen kyttyräselkä (1832) ja Les Misérables (1862).

Emily Brontë (1818-1848): Englantilainen kirjailija, jonka Humisevat korkeudet (1847) on edelleen suosittu valinta elokuvasovitukseksi.

Alexis de Tocqueville (1805-1859): Ranskalainen historioitsija, joka dokumentoi ja kommentoi luokkien välisen tasa-arvon lisääntymistä ja keskittyi erityisesti demokratiaan Amerikassa.

John Stuart Mill (1806-1873): Brittiläinen filosofi, joka puolusti naisten oikeuksia sekä kirjoitti laajasti puolustaakseen filosofista järjestelmäänsä, utilitarismia, jossa korostetaan suurimman mahdollisen onnellisuuden tarjoamista suurimmalle määrälle ihmisiä.

Gregor Mendel (1822-1884): Itävaltalainen kemisti, jonka hernekasvien tutkimus johti lopulta ymmärrykseemme genetiikasta.

Moderni kritiikki: Gautier’s Dehumanization of Art Kriitikko Raymond Giraud toteaa, että Gautier’n omistautuminen taiteelle taiteen vuoksi etäännyttää kirjailijan joistakin elämän arkisista ja jopa tuskallisista realiteeteista. L’Esprit Createur -lehdessä julkaistussa artikkelissaan ”Gautier’s Dehumanization of Art” (1963) hän kirjoittaa: ”Läpäisemättömyyden doktriinilla on myönteinen puolensa, vahva vakaumus taiteen itseisarvosta; mutta se voi olla myös doktriini, jolla vetäydytään elämän tuskallisuudesta.” Vastaavasti kriitikko Hilda Nelson väittää, että Gautier’n menneisyyden ja nykyisyyden käsittely hänen fantastisissa romaaneissaan palvelee ajan, rappeutumisen ja kuoleman neutralisoimista ja säilyttää näin taiteessa ”unelmat, joita ihmiset luovat

pelastuksekseen ja onnellisuudekseen”. Artikkelissaan ”Theophile Gautier: The Invisible and Impalpable World: A Demi-Conviction” (1972), joka julkaistiin The French Review -lehdessä, Nelson kirjoittaa: ”Myös Gautier tuli tietoiseksi siitä, että toiveet ja pelot, ajan ja avaruuden rajoitukset, kuolema ja hajoaminen voitiin ratkaista luovassa teossa, taiteessa, ja että vain taide kykeni toistamaan pysyvään muotoon ne unelmat, joita ihmiset luovat pelastuakseen ja onnellisuudekseen”.”

Vastauksia kirjallisuuteen

1. Gautierin teoksia arvostellaan usein siitä, että ne kadottavat juonen ja toiminnan ja suosivat sen sijaan kauniita kuvauksia. Lue Mademoiselle de Maupin. Missä määrin tämä kritiikki pätee tähän romaaniin? Selitä vastauksesi lyhyessä esseessä.
2. Keskustelussa vertaile vertaisryhmän kanssa Gautier’n ilmaisua taiteesta taiteen vuoksi David Lynchin ilmaisuun elokuvassaan Eraserhead. Miten taide taiteen vuoksi -opin toteuttamiseen käytetyt erilaiset välineet vaikuttavat taiteilijoiden tulkintaan opista? Toisin sanoen, mitä Lynch voi tehdä elokuvalla, mitä Gautier ei voi tehdä runoudellaan tai kaunokirjallisuudellaan, ja päinvastoin?
3. Taidetta taiteen vuoksi -liikkeen kannattajat katsoivat, että siinä, että taideteoksen odotetaan välittävän sosiaalisia, moraalisia tai uskonnollisia viestejä, oli jotain epärehellistä. Kuitenkin monet vanhimmista ja arvostetuimmista tarinoistamme sisältävät juuri tällaisia moraalisia opetuksia – ajatellaanpa vaikka Äsopoksen ”Kilpikonna ja jänis”. Tutki Internetin ja kirjaston avulla taidetta taiteen vuoksi -liikettä ja joitakin sitä vastaan esitettyjä kritiikkejä. Kuvaile sitten lyhyessä esseessä lyhyesti vastakkaisia kantoja ja esitä mielipiteesi erimielisyyksistä.
4. Kontrastoi Gautier’n runoteosten menestystä hänen teatterikritiikkinsä menestykseen. Kuvaile tunnereaktioitasi molempiin.

YHTEINEN IHMISEN KOKEMUS

Kirjallisuuden taide taiteen vuoksi -liike oli vastareaktio tuolloin vallalla olleeseen uskomukseen, jonka mukaan taiteen, niin kuvataiteen kuin kirjallisuudenkin, on sisällettävä jonkinlainen moraalinen tai uskonnollinen sanoma ollakseen merkityksellistä. Opin kannattajien mielestä taidetta tulisi tuottaa pelkästään taiteen itsensä vuoksi ja korostaa taidemuodon kauneutta sen yhteiskunnallisen hyödyn sijaan. Gautierin laaja kriittinen ja luova tuotanto auttoi popularisoimaan tätä näkemystä, mutta hän ei ollut ensimmäinen eikä suurin taiteen vuoksi luodun taiteen tuottaja. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä samanhenkisten taiteilijoiden tuottamista teoksista:

”The Poetic Principle” (1850, postuumi), Edgar Allan Poen essee. Tässä teoksessa Poe väittää, että se, mihin ihmiset runoudessa eniten reagoivat, ei ole sen sanoma vaan itse runon kauneus, ja että paras runo kirjoitetaan vain runon vuoksi – eräänlainen esiaste laajemmalle väitteelle, jonka mukaan taidetta pitäisi tuottaa vain taiteen vuoksi.

Pahan kukat (1857), Charles Baudelairen runokokoelma. Tässä runokokoelmassa, kuten monissa Baudelairen teoksissa, hän ei välitä ympäröivän maailman kauneutta vaan pikemminkin kuvaa elävästi aiheidensa ilkeimpiä puolia. Sellaisenaan teksti edustaa erilaista käsitystä taiteesta taiteen vuoksi, joka harhailee päällekkäisessä kirjallisessa liikkeessä nimeltä dekadenssi.

Whistlerin äiti (1871), James Whistlerin maalaus. Siinä missä Gautier’ta kritisoitiin usein hänen kuvaustensa liiallisuudesta, tämä Whistlerin, joka oli vahva taiteen taiteen vuoksi taiteen kannattaja, maalaus osoittaa, että kauneus voi koostua yksinkertaisesta äidin muotokuvasta.

”Ihmisen sielu sosialismin vallitessa” (1891), Oscar Wilden essee. Teoksessa Wilde väittää, että kun taiteilija yrittää mukautua siihen, mitä hänen taidemuodoltaan odotetaan – tässä yhteydessä moraaliseen tai uskonnolliseen – sen sijaan, että seuraisi omaa muusaansa, hän menettää siten taiteilijan arvonimen.”

Eraserhead (1977), David Lynchin ohjaama elokuva. Tämä kulttielokuva hyödyntää elokuvan erikoista kykyä siirtyä saumattomasti päähenkilönsä unimaailman ja ”todellisen” maailman välillä ja keskittyy Gautierin teoksen tavoin esittämiinsä kuviin kerronnan sijaan. Elokuva edustaa omaleimaisen modernia tulkintaa taidesuuntauksesta, jonka Gautier ja Poe aloittivat yli sata vuotta ennen sen syntyä.

BIBLIOGRAFIA

Kirjat

Dillingham, Louise Bulkley. Théophile Gautierin luova mielikuvitus. Albany, N.Y: Psychological Review Co., 1927.

Ganut, William. Esteettinen seikkailu. New York: Harcourt, 1945.

George, Albert J. Lyhytkirjallisuus Ranskassa 1800-1850. Syracuse, N.Y: Syracuse University Press, 1964.

Palache, John Garber. Gautier ja romantikot. New York: Viking, 1926.

Richardson, Joanna. Théophile Gautier: Hänen elämänsä ja aikansa. London: Reinhardt, 1958.

Smith, Albert B. Ideal and Reality in the Fictional Narratives of Théophile Gautier. Gainsville: University of Florida Press, 1969.

Snell, Robert. Théophile Gautier: A Romantic Critic of the Visual Arts. Oxford: Clarendon, 1982. Spencer, Michael C. The Art Criticism of Théophile Gautier. Genève: Librarie Droz, 1969.

.